Lähimmäinen

Sana ”lähimmäinen”, joka vastaa melko tarkasti kreikan sanaa plesion, vastaa epätäydellisesti sen taustalla olevaa heprean sanaa rea. Sitä ei pidä sekoittaa sanaan ”veli”, vaikka se usein vastaakin sitä. Etymologisesti sana ilmaisee ajatuksen liittymisestä jonkun seuraan, hänen joukkoonsa astumisesta. Toisin kuin veli, johon meitä yhdistää luonnollinen suhde, lähimmäinen ei kuulu isän perheeseen; jos veljeni on toinen minä itse, lähimmäiseni on joku muu kuin minä, toinen, joka voi jäädä minulle vieraaksi mutta josta voi tulla myös veli. Näin kahden ihmisen välille voi syntyä side joko ohimenevästi (3. Moos. 19:33, 18) tai pysyvästi ja henkilökohtaisesti ystävyyden (5. Moos. 13:7), rakkauden (Jer. 3:1, 20; Laul. 1:9, 15) tai toveruuden (Job 30:29) perusteella.

Vanhoissa lakikokoelmissa ei puhuttu ”veljestä” vaan ”toisesta ihmisestä” (esim. 2. Moos. 20:16 f.): vaikka laki näin avautui periaatteessa universalismille, sen näköpiiri ei juurikaan ulottunut Israelin kansan ulkopuolelle. Myöhemmin, kun valinnan merkitys tiedostettiin selvemmin, Deuteronomium ja pyhyyslaki samastavat ”toisen” ja ”veljen” (3. Moos. 19:16 ff.) ja tarkoittavat tällä vain israelilaisia (3. Moos. 17:3). Kyse ei ole lähimmäisenrakkauden kaventamisesta vain ”veljiin” kohdistuvaksi rakkaudeksi; päinvastoin näissä teksteissä halutaan laajentaa rakkauden käskyä rinnastamalla Israeliin maassa asuva muukalainen (3. Moos. 17:8, 10, 13; 3. Moos. 19:34).

Pakkosiirtolaisuuden jälkeen alkaa näkyä kaksi vastakkaista suuntausta. Yhtäältä ”läheisten” piiri kapenee, ja rakastamisen velvollisuus koskee vain israelilaista tai ympärileikattua käännynnäistä. Toisaalta, kun Septuaginta kääntää heprean sanan rea kreikan sanalla plesion, se erottaa ”toisen” ”veljestä”. Rakastettava lähimmäinen on toinen ihminen, olipa hän veli tai ei. Heti kun kaksi ihmistä kohtaa, he ovat toisilleen ”lähimmäisiä” riippumatta sukulaisuussuhteistaan tai siitä, mitä he ajattelevat toisistaan.

Kun kirjanoppinut kysyi Jeesukselta: ”Kuka on minun lähimmäiseni?” (Luuk. 10:29), hän luultavasti samasti lähimmäisen yhä ”veljeensä”, Israelin kansan jäseneen. Jeesus muuttaa lähimmäisen käsitteen lopullisesti.

Ensiksi hän vahvistaa rakkauden käskyn: ”Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” Se kokoaa itseensä muut käskyt, ja lisäksi se liittyy erottamattomasti Jumalan rakastamisen käskyyn (Matt. 22:34–40 rinnakk.). Jeesuksen jälkeen Paavali julistaa juhlallisesti, että tämä käsky ”täyttää koko lain” (Gal. 5:14), että se on muiden käskyjen ”summa” (Room. 13:8 ff.), ja Jaakob nimittää sitä ”kuninkaalliseksi laiksi” (Jaak. 2:8).

Seuraavaksi Jeesus tekee käskystä yleismaailmallisen: meidän tulee rakastaa vastustajiamme, ei ainoastaan ystäviämme (Matt. 5:43–48). Tämä edellyttää, että sydämestä on raivattu pois kaikki esteet, niin että rakkaus voi ulottua itse viholliseenkin.

Lopuksi Jeesus siirtyy käytännön sovelluksiin laupiaan samarialaisen vertauksessa (Luuk. 10:29–37). Minä en päätä, kuka on lähimmäiseni. Hädässä oleva ihminen, vaikka hän olisi viholliseni, kutsuu minua tulemaan lähimmäisekseen. Näin yleismaailmallinen rakkaus säilyttää konkreettisen luonteensa: se tulee näkyviin suhteessa jokaiseen ihmiseen, jonka Jumala asettaa tielleni.