Kehottaa

Kehotus (kreik. paraklēsis) esiintyy vain kerran (Room. 12:8) armolahjojen luetteloissa. Se oli kuitenkin yksi apostolien, profeettojen ja presbyteerien olennaisista tehtävistä; se juurtuu VT:n ja juutalaisuuden uskonnolliseen elämään ja jatkuu nykyisessä Kirkossa.

Jumalan todistajat eivät ole koskaan tyytyneet esittämään kylmän viileästi Jumalan suunnitelmaa pelastuksesta. Pappien puheet (kuten 5. Moos. 4–11), profeettojen puheet (kuten Jes. 1:16 ff.) ja viisauskirjallisuuden puheet (kuten Sananl. 1–9) puhuttelevat kuulijoiden sydäntä yhtä lailla kuin heidän mieltään: ne kutsuvat, rohkaisevat ja kannustavat heitä Jumalan nimissä kuuntelemaan, kääntymään ja etsimään Jumalaa. Muinaisista ajoista makkabilaisaikaan asti liike ja kutsu ovat samat: ei saarnata kehottamatta rohkeaan uskollisuuteen Jahvea ja hänen lakiaan kohtaan (5. Moos. 5:32; 6:4 ff.; 32:45 ff.), erityisesti vainoissa (2. Makk. 7:5) tai pyhän sodan aikana (2. Makk. 8:16; 13:12), jolloin painokkaasti kehotetaan tekemään parannus, uskomaan evankeliumiin, seuraamaan sitä ja pitämään sen sana. Samoin apostolit rukoilevat ja kehottavat kansanjoukkoja ottamaan vastaan sanomansa ja ottamaan kasteen (Ap. t. 2:40). Kristillisissä yhteisöissä profeetta rakentaa, kehottaa ja rohkaisee (1. Kor. 14:3), kuten myös Timoteuksen ja Tituksen tulee tehdä (2. Tim. 4:2; Tit. 1:9). Näin vain jatketaan yhtä apostolisen viran olennaisista tehtävistä (Ap. t. 11:23; 14:22; 15:32; 16:40; 1. Tess. 3:2), josta Paavali selittää selvästi: ”Se on, hän sanoo, kuin Jumala kehottaisi meidän kauttamme” (2. Kor. 5:20; vrt. 1. Tess. 2:13). UT:n kirjoitukset sisältävät näin lukuisia kehotuksia; tämä on Heprealaiskirjeen (Hepr. 13:22) ja Pietarin ensimmäisen kirjeen (1. Piet. 5:12) olennainen tarkoitus. Tavallisten kristittyjenkin tulee kehottaa toisiaan (2. Kor. 13:11; Hepr. 3:13; 10:25) Kirkon rakentamiseksi.